Taideteos (myynti)objektina

Tiedän fyysisen taideteoksen olevan vain merkitysten kantaja, kuten Kandinskykin kirjoittaa: "taiteilijan tunnepohjaisen värähtelyn ilmaisemiseksi sille (teokselle) täytyy löytää aineellinen muoto, jotta ulkopuolinen voisi sen havaita". On siis oltava jokin medium, jonka välityksellä "viesti" (tai Deweyn "kokemus") tarjotaan muille ihmisille tulkittavaksi. Kuvataiteessa ja varsinkin kuvanveistossa kyseessä on usein konkreettinen materia, kun taas vaikkapa sanataiteessa kieli.

Kuvataiteessa minua viehättävät sen tarjoamat laajat mahdollisuudet avoimeksi jättämiseen, mihin vaikkapa sanataiteessa kykenevät vain runot - proosa kahlitsee lukijaa jo liikaa. Taustani kuvanveistäjänä kuitenkin aiheuttaa suuria ongelmia taiteeni materiaalisuuden suhteen: ainainen tykötarpeiden hankkiminen ehkäpä vain kolmen viikon näyttelyä varten tuntuu epäekologiselta ja turhauttavalta. Minua on lohduteltu sanoen, että "yhden taiteilijan tuotantoon kuluneet materiaalit ovat pientä teollisen tuotannon rinnalla", mutta mielestäni jokaisen tulee kantaa vastuu omalta osaltaan. Suurteollisuuden valintoihin en voi vaikuttaa, mutta omiini kylläkin. Toisaalta minulle on tyypillistä (sekä ensiarvoisen tärkeää), että taiteellinen idea syntyy ensin ja työtavat sekä materiaalit valitaan idean mukaan.

Suuria veistosinstallaatioita sisältäneiden näyttelysarjojeni jäljiltä työhuoneeni pursuaa vanhoja teoksiani ja niiden rakennusosia, joita en halua heittää pois (niitähän voi vielä joskus käyttää, vaikkapa materiaalina ;-) Teoksia ei ole myyty kovinkaan montaa. En halua tähdätä myytävään taiteeseen, sillä ajatus taiteesta myyntiartikkelina ahdistaa minua. Mutta niin ahdistavat myös työhuonetta täyttävät fyysiset rakennelmat.

Omasta näkökulmastani käsin siis tämä (olkoonkin vaikka kuinka "henkisten") teosten fyysinen ilmiasu aiheuttaa suuria käytännöllisiä ja eettisiä ongelmia. Kadehdin aineettomampien taiteiden edustajia mutta rakastan omaa taidemuotoani. On hienoa, että jotkut taiteilijat voivat elää teoksiaan myymällä, ja että niitä tallennetaan kokoelmiin, mutta silti ajatus kesyttömän taiteen valjastamisesta kapitalistisen koneiston tarkoituksiin on surullista. Toisaalta ostin juuri itsekin taiteilijaystävältäni hienon teoksen, joka tekee kodistamme huomattavasti miellyttävämmän paikan elää. On siis myönnettävä taiteen olevan sekä kokemuksia että objekteja - ja taiteilijan on joka tapauksessa saatava jostain rahaa elääkseen.

Minua suuresti kiehtova situationistien ajattelu tarjoaa paljon kiinnostavia lähtökohtia kapitalistisen yhteiskunnan ongelmien pohtimiseen. Hehän lopulta hylkäsivät kokonaan taiteen teon "elämisen taiteen" hyväksi (Pyhtilä, 2005, 9). Hieman samanlaista liikettä on nähtävissä omassa siirtymisessäni kohti piilotettua taidetta, joka ulottautuu taiteen instituutioiden ulkopuolelle ja jota ei ole mahdollista myydä tai ostaa. Saapa nähdä, mihin tämä tie lopulta johtaa...

Korostan, että tämä kirjoitus koskee ainoastaan oman henkilökohtaisen ratkaisuni etsintää myyntiobjektien ja kokemusten tarjoamisen välimaastossa. En halua tuomita yhtäkään taiteilijaa hänen ratkaisuistaan: esim. myyminen on hieno juttu, jos se ei aiheuta tunnontuskia. Olen itsekin julkisia teoksia tekevä "yrittäjätaiteilija" Y-tunnuksineen kaikkineen. Olen toistaiseksi ratkaissut toimeentuloni opetustyöllä taatakseni taiteelleni maksimaalisen vapauden. Toisaalta en siten ole "vapaa" kokopäiväinen taiteilija, mikä saattaa olla jonkun taiteilijan pääprioriteetti.

Tämän tekstin ideana oli tarjota yksi selitys piilotetun työskentelytavan valitsemiselle: halu korostaa taiteen sisällöllistä tärkeyttä materian yli ja tehdä teoksia, jotka eivät voi muuttua myyntiartikkeleiksi. Ongelma on luonteeltaan lähinnä filosofinen: en todellakaan usko kurjuuden kuuluvan taiteilijan osaksi tai synnyttävän hyvinvointia parempaa taidetta, mutta silti riemurinnoin rientäminen kestämättömän markkinayhteiskuntamme käytäntöihin on väärin. Siksi haluankin taiteilijana löytää tapoja tarjota muunlaisia malleja ja mahdollisuuksia ainaisen rahalla saa -ratkaisun rinnalle. Tai ehkäpä objektien myymisessä ei edes ole mitään ongelmaa: teoksen ulkoisen ilmentymän ostaminen ei takaa sen sisällön tavoittamista - voihan seksiäkin ostaa, mutta rakkautta ei. Ääripäässä taiteen kesyttäminen kivoiksi sisustusobjekteiksi on kuitenkin kuin kuohuvan kosken ohjaamista kaupungin vesijohtoverkostoon, josta käyttäjä voi hanaa kääntämällä säätää tuotteen määrän ja laadun miellyttäväksi. Tämä ei sovi minulle, sillä mielestäni taiteen tulee haastaa kohtaajansa eikä toisin päin.

Piilotetun taiteen(i) etiikasta

Olen miettinyt viime aikoina paljon mahdollisia tekniikoita piilotettujen teosten tekemiseen. Haluan herättää teoksillani kriittisiä ajatuksia esim. kapitalistisesta yhteiskunnastamme sekä vahvistaa uskoa elämän hienoihin asioihin. Missään nimessä en halua lisätä turvattomuuden tai pelon tunteita. Uskon työskentelyssäni rakentavaan lähestymistapaan ja mielestäni pelon lietsominen ei sitä ole.

Jari Jula pohtii toimittamassaan teoksessa Taiteen etiikka (2007) performanssin moraalia suhteessa sen yleisölle mahdollisesti tuottamaan henkiseen haittaan. Jula käyttää esimerkkinä Chris Burdenin kahta 70-luvun performanssia, joissa molemmissa taiteilija vahingoitti itseään. Performansseista ensimmäinen tapahtui galleriassa ja toinen kaupunkitilassa. Olennainen ero teosten välillä on se, että ensimmäisen performanssin kohdalla osa vastuusta siirtyy yleisölle -olihan se tullut paikalle vapaaehtoisesti, kun taas toisen performanssin yleisöllä ei ollut mahdollisuutta valita, haluaako se nähdä teosta lainkaan (s.21).

Edellinen kysymys on erittäin tärkeä piilotetun taiteen tapauksessa ja määrittelee (omalta kohdaltani) osittain aiheiden ja tekniikoiden valintaa. Muistan erään näyttelykäynnin Hamburger Bahnhofissa, jossa mukanani oli rattaissa nukkuva 2-vuotias poikani. Paul McCarthyn teoksia sisältävän salin ovella vartija kielsi tiukasti meitä menemästä sisään. Minulta kesti hetki ymmärtää yllättävä porttikielto - mutta sitten huomasin teoksen olevan kielletty alaikäisiltä, siis myös nukkuvilta sellaisilta. Kielto tuntui ensin koomiselta, mutta myöhemmin olen kaivannut samantyylistä opastusta kolutessani näyttelyitä lasten kanssa - videotaidekopperoihin en uskalla heidän kanssaan mennä lainkaan, kun en voi olla varma siitä, miten eksplisiittistä kontenttia teokset saattavat sisältää.

Samasta syystä julkisessa tilassa oleva teos ei mielestäni saa lietsoa pelkoa ja ahdistusta. Kannatan tietenkin koko tunteiden kirjon käsittelyä taiteessa, mutta olen myös vakuuttunut siitä, että ihmisillä täytyy olla vapaus kieltäytyä kohtaamasta tietynlaisia sisältöjä. Itse en esimerkiksi halua katsoa enää kauhufilmejä, sillä nuoruuden hybriksen kadottua ja maailman sairauden tajuttuani samastun lähinnä rääkättävään osapuoleen, mikä jotenkin kummasti estää nautinnon saamisen kyseisestä taiteenalasta. Äitinä taas olen vakaasti sitä mieltä, että mitä pidempään lapsilta saa pimitettyä maailman synkät puolet, sen parempi. Kyllä he lopulta kuitenkin kohtaavat totuuden, mutta toivottavasti silloin jo kykenevinä käsittelemään sitä.

Pakettipommien, itsemurhaiskujen ja tolkuttomien ampumistapausten välityksellä rakennettu pelon yhteiskuntamme rajoittaakin eettisten piilotettujen tekniikoiden valintaa. Vaikkapa bussin istuimelle jätetty kassi tai pehmolelu tuo liian helposti mieleen pommin ja oudosti käyttäytyvä henkilö arvaamattoman nistin. Olen kiinnostunut postitaiteesta ja muista henkilökohtaisen taiteen muodoista, mutta selittämätön kirje tai puhelinsoitto on muotoiltava huolellisesti, jottei se aiheuttaisi vastaanottajassa uhan vaikutelmaa. Suuresti ihailemallani ranskalaisella Remy Gaillardilla on performanssi, joissa hän yllättää ihmisiä yksinäisissä tilanteissa (Bat, 2009). On tietenkin kiinnostavaa nähdä ihmisten reaktioita heidän pelästyessään, mutta mielestäni tämä teos on ehkä hivenen liikaa katsojaa häiritsevä verrattuna Gaillardin moniin muihin oivaltaviin teoksiin.

Haluan ujuttaa teokseni arjen kudelmaan, mikä aiheuttaa väistämättä niiden uhkana kokemisen todennäköisyyden nousun ennalta-arvaamattomuudellaan: galleriassa kököttävä veistos (mikäli se ei ole tappaja-Juggernaut) on lähtökohdiltaan vaaraton - ja se, joka sellaisen luokittelee henkilökohtaiseksi uhaksi on luultavasti kaheli tai ongelmissa teoksen tekijän kanssa. Epävarma objekti arjessa on kuitenkin aina mahdollista tulkita myös uhaksi, mikä riski on otettava piilotetusti työskennellessä. Lupaan kuitenkin parhaani mukaan yrittää välttää ihmisten pelottelua. Kaupankäyntiin liittyviä yhteydenottojen harvoin koemme uhkaavan turvallisuuttamme, joten ehkä aloitankin siitä suunnasta...

Työskentelyni lähtökohtia

Minulle on aina ollut erityisen tärkeää pyrkiä saattaamaan teokseni ja niiden kokijat yhteiseen maailmaan. Vaikka tiedänkin vaikkapa maalauksen kykenevän erinomaisesti imaisemaan katsojansa omaan todellisuuteensa, olen aina kaivannut konkreettisempaa, katsojan ja teoksen fyysistä kohtaamista siten, että katsoja joutuisi hieman heikoille, epävarmuuden tilaan. Siksi olen halunnut rakentaa kokonaisinstallaatioita, tiloja, joissa katsoja fyysisesti astuu sisään teokseen, vaikka tiedänkin, että maailmojen limittyminen usein tapahtuukin/jää tapahtumatta ennemminkin henkisellä tasolla kuin konkretiassa.

Minua ahdistaa ajatus turvallisesti omasta todellisuudestaan käsin teoksia arvioivasta katsojasta, joka ei joudu asettamaan itseään alttiiksi. Silloin teos jää täysin katsojan armoille ja hänen on liian helppo ohittaa se "taas yhtenä taideobjektina". Tämän välttääkseni pyrin jollain tavalla yllättämään katsojan, riisumaan häneltä taiteenkatsomislasit, jotta hän voisi kohdata teoksen avoimemmin.

Minulla on eräs vahva elämys liittyen asioiden aitoon kohtaamiseen: vuonna 1999 ystäväni järjestivät minulle polttarit eräässä pikku saaressa Kustavissa. Vietimme saarella yhden yön tehden monenlaisia traditionaalisia toimituksia hääonnen houkuttelemiseksi. Viimeisenä tehtävänä oli kulkea kivistä rakennetun jatulintarhan keskipisteeseen. Ystäväni sanoi, että päästyäni labyrintin keskustaan näkisin tulevan mieheni. Kokemisen sijaan mietin koko matkan ajan, kävellessäni jatulintarhan sokkelossa silmät sidottuna, miten reagoisin keskipisteessä. Halusin kovasti ystävieni huomaavan, kuinka paljon arvostin heidän vaivannäköään ja yhteistä aikaamme, enkä halunnut pettää heitä. Pitäisikö minun siis esittää näkeväni mieheni näyssä, vai mitä tekisin? Kaikenlainen laskelmointi kuitenkin unohtui hetkessä, kun side avattiin silmiltäni: siinähän sulhaseni seisoi, ilmielävänä. En ollut osannut odottaa, että suunnitelmiin kuului hänen kuljettamisensa saareen pitkien auto- ja venematkojen takaa.

En tahtoisi tuottaa taidetta, jota katsotaan yhtä vahvojen ennakko-oletusten vallitessa, kuin mitä minulla oli jatulintarhaa kiertäessäni. Mielestäni teosten katsominen "taiteena" vähentää olennaisesti niiden näkemisen ja tulkitsemisen mahdollisuuksien kirjoa. Se on kuin oma olettamukseni polttarileikistä: että tämä leikkiminenhän on ihan kivaa, mutta lopultakin vain leikkiä. Minä en halua taiteen olevan toisarvoista leikkiä, vaan vahva kokemus, joka auttaa meitä hahmottamaan mm. ennakkoasenteitamme. Haluaisin olla mukana tuottamassa ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa samanlaisia kokemuksia kuin mitä itselläni oli jatulintarhan keskipisteessä: joissa ennalta "varmaksi" oletettu osoittautuukin joksikin aivan muuksi.

Nykyisin taideinstituutioissa voi esittää millaisia asioita tahansa taiteena, eikä niiden taidestatusta jaksa kukaan kyseenalaistaa. Tämä on hyvä asia, väittely taiteen rajoista onkin mielestäni todella tylsää. Ongelmana on vain se, että instituutioiden sisällä ei ole helppo yllättää katsojaa muuten kuin taiteen sisäisillä elementeillä, aiheella, tekniikalla, muodolla. Minua taas nämä taiteen sisäiset ominaisuudet eivät jaksa tyydyttää alussa kuvailemani tarpeen vuoksi - halun tuoda teokset todellisuuden osiksi. Tämän vuoksi tulen tekemään tärkeimmät teokseni poissa taidekontekstista, kaupungilla, verkossa, työpaikoilla, kodeissa.
Ne tulevat olemaan salaisia arjen interventioita, jotka tuovat fantasian eläväksi.

Haluan siis tuottaa häiriöitä elämän kudokseen. Haluan ilahduttaa ihmisiä, rohkaista heitä keskusteluihin, ympäristön avoimeen tarkkailuun ja tutkimukselliseen elämänasenteeseen. Salaisten töideni tarkoitus on olla yllättäviä, uteliaisuutta herättäviä ja hauskoja, mikä aiheuttaa omat haasteensa pelon yhteiskunnassamme. Haluan tuoda arkeen sadun hehkua ja positiivista epävarmuutta.

Työlle ohjaaja!

Kuvataiteen tohtori Denise Ziegler lupautui työni ohjaajaksi. Hänen tohtorintutkintonsa kirjallinen osuus Poeettisen piirteistä - kuvataiteilijan mimeettinen työskentelytapa julkaistiin tänä vuonna. Leena Kuumolan arvio näyttelystä ja teoksesta Mustekalassa.

Projekti avattu

Kävin ensimmäistä kertaa Porin taiteen ja median osastolla. Esittelin tutkimussuunnitelmaani seminaarissa, josta oli minulle paljon hyötyä. Jos on tehnyt gradunsa kahdeksan vuotta sitten, teoreettisen tekstin kirjoittaminen saattaa tuntua hieman vieraalta :-) joten olo oli aika epävarma. Sain kuitenkin runsaasti rohkaisua ja hyviä neuvoja, joiden avulla pääsen alkuun.

Jatko-opintoprojekti on nyt siis avattu ja into sen edistämiseen on kova!