Tiedän fyysisen taideteoksen olevan vain merkitysten kantaja, kuten Kandinskykin kirjoittaa: "taiteilijan tunnepohjaisen värähtelyn ilmaisemiseksi sille (teokselle) täytyy löytää aineellinen muoto, jotta ulkopuolinen voisi sen havaita". On siis oltava jokin medium, jonka välityksellä "viesti" (tai Deweyn "kokemus") tarjotaan muille ihmisille tulkittavaksi. Kuvataiteessa ja varsinkin kuvanveistossa kyseessä on usein konkreettinen materia, kun taas vaikkapa sanataiteessa kieli.
Kuvataiteessa minua viehättävät sen tarjoamat laajat mahdollisuudet avoimeksi jättämiseen, mihin vaikkapa sanataiteessa kykenevät vain runot - proosa kahlitsee lukijaa jo liikaa. Taustani kuvanveistäjänä kuitenkin aiheuttaa suuria ongelmia taiteeni materiaalisuuden suhteen: ainainen tykötarpeiden hankkiminen ehkäpä vain kolmen viikon näyttelyä varten tuntuu epäekologiselta ja turhauttavalta. Minua on lohduteltu sanoen, että "yhden taiteilijan tuotantoon kuluneet materiaalit ovat pientä teollisen tuotannon rinnalla", mutta mielestäni jokaisen tulee kantaa vastuu omalta osaltaan. Suurteollisuuden valintoihin en voi vaikuttaa, mutta omiini kylläkin. Toisaalta minulle on tyypillistä (sekä ensiarvoisen tärkeää), että taiteellinen idea syntyy ensin ja työtavat sekä materiaalit valitaan idean mukaan.
Suuria veistosinstallaatioita sisältäneiden näyttelysarjojeni jäljiltä työhuoneeni pursuaa vanhoja teoksiani ja niiden rakennusosia, joita en halua heittää pois (niitähän voi vielä joskus käyttää, vaikkapa materiaalina ;-) Teoksia ei ole myyty kovinkaan montaa. En halua tähdätä myytävään taiteeseen, sillä ajatus taiteesta myyntiartikkelina ahdistaa minua. Mutta niin ahdistavat myös työhuonetta täyttävät fyysiset rakennelmat.
Omasta näkökulmastani käsin siis tämä (olkoonkin vaikka kuinka "henkisten") teosten fyysinen ilmiasu aiheuttaa suuria käytännöllisiä ja eettisiä ongelmia. Kadehdin aineettomampien taiteiden edustajia mutta rakastan omaa taidemuotoani. On hienoa, että jotkut taiteilijat voivat elää teoksiaan myymällä, ja että niitä tallennetaan kokoelmiin, mutta silti ajatus kesyttömän taiteen valjastamisesta kapitalistisen koneiston tarkoituksiin on surullista. Toisaalta ostin juuri itsekin taiteilijaystävältäni hienon teoksen, joka tekee kodistamme huomattavasti miellyttävämmän paikan elää. On siis myönnettävä taiteen olevan sekä kokemuksia että objekteja - ja taiteilijan on joka tapauksessa saatava jostain rahaa elääkseen.
Minua suuresti kiehtova situationistien ajattelu tarjoaa paljon kiinnostavia lähtökohtia kapitalistisen yhteiskunnan ongelmien pohtimiseen. Hehän lopulta hylkäsivät kokonaan taiteen teon "elämisen taiteen" hyväksi (Pyhtilä, 2005, 9). Hieman samanlaista liikettä on nähtävissä omassa siirtymisessäni kohti piilotettua taidetta, joka ulottautuu taiteen instituutioiden ulkopuolelle ja jota ei ole mahdollista myydä tai ostaa. Saapa nähdä, mihin tämä tie lopulta johtaa...
Korostan, että tämä kirjoitus koskee ainoastaan oman henkilökohtaisen ratkaisuni etsintää myyntiobjektien ja kokemusten tarjoamisen välimaastossa. En halua tuomita yhtäkään taiteilijaa hänen ratkaisuistaan: esim. myyminen on hieno juttu, jos se ei aiheuta tunnontuskia. Olen itsekin julkisia teoksia tekevä "yrittäjätaiteilija" Y-tunnuksineen kaikkineen. Olen toistaiseksi ratkaissut toimeentuloni opetustyöllä taatakseni taiteelleni maksimaalisen vapauden. Toisaalta en siten ole "vapaa" kokopäiväinen taiteilija, mikä saattaa olla jonkun taiteilijan pääprioriteetti.
Tämän tekstin ideana oli tarjota yksi selitys piilotetun työskentelytavan valitsemiselle: halu korostaa taiteen sisällöllistä tärkeyttä materian yli ja tehdä teoksia, jotka eivät voi muuttua myyntiartikkeleiksi. Ongelma on luonteeltaan lähinnä filosofinen: en todellakaan usko kurjuuden kuuluvan taiteilijan osaksi tai synnyttävän hyvinvointia parempaa taidetta, mutta silti riemurinnoin rientäminen kestämättömän markkinayhteiskuntamme käytäntöihin on väärin. Siksi haluankin taiteilijana löytää tapoja tarjota muunlaisia malleja ja mahdollisuuksia ainaisen rahalla saa -ratkaisun rinnalle. Tai ehkäpä objektien myymisessä ei edes ole mitään ongelmaa: teoksen ulkoisen ilmentymän ostaminen ei takaa sen sisällön tavoittamista - voihan seksiäkin ostaa, mutta rakkautta ei. Ääripäässä taiteen kesyttäminen kivoiksi sisustusobjekteiksi on kuitenkin kuin kuohuvan kosken ohjaamista kaupungin vesijohtoverkostoon, josta käyttäjä voi hanaa kääntämällä säätää tuotteen määrän ja laadun miellyttäväksi. Tämä ei sovi minulle, sillä mielestäni taiteen tulee haastaa kohtaajansa eikä toisin päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti