Minulle on aina ollut erityisen tärkeää pyrkiä saattaamaan teokseni ja niiden kokijat yhteiseen maailmaan. Vaikka tiedänkin vaikkapa maalauksen kykenevän erinomaisesti imaisemaan katsojansa omaan todellisuuteensa, olen aina kaivannut konkreettisempaa, katsojan ja teoksen fyysistä kohtaamista siten, että katsoja joutuisi hieman heikoille, epävarmuuden tilaan. Siksi olen halunnut rakentaa kokonaisinstallaatioita, tiloja, joissa katsoja fyysisesti astuu sisään teokseen, vaikka tiedänkin, että maailmojen limittyminen usein tapahtuukin/jää tapahtumatta ennemminkin henkisellä tasolla kuin konkretiassa.
Minua ahdistaa ajatus turvallisesti omasta todellisuudestaan käsin teoksia arvioivasta katsojasta, joka ei joudu asettamaan itseään alttiiksi. Silloin teos jää täysin katsojan armoille ja hänen on liian helppo ohittaa se "taas yhtenä taideobjektina". Tämän välttääkseni pyrin jollain tavalla yllättämään katsojan, riisumaan häneltä taiteenkatsomislasit, jotta hän voisi kohdata teoksen avoimemmin.
Minulla on eräs vahva elämys liittyen asioiden aitoon kohtaamiseen: vuonna 1999 ystäväni järjestivät minulle polttarit eräässä pikku saaressa Kustavissa. Vietimme saarella yhden yön tehden monenlaisia traditionaalisia toimituksia hääonnen houkuttelemiseksi. Viimeisenä tehtävänä oli kulkea kivistä rakennetun jatulintarhan keskipisteeseen. Ystäväni sanoi, että päästyäni labyrintin keskustaan näkisin tulevan mieheni. Kokemisen sijaan mietin koko matkan ajan, kävellessäni jatulintarhan sokkelossa silmät sidottuna, miten reagoisin keskipisteessä. Halusin kovasti ystävieni huomaavan, kuinka paljon arvostin heidän vaivannäköään ja yhteistä aikaamme, enkä halunnut pettää heitä. Pitäisikö minun siis esittää näkeväni mieheni näyssä, vai mitä tekisin? Kaikenlainen laskelmointi kuitenkin unohtui hetkessä, kun side avattiin silmiltäni: siinähän sulhaseni seisoi, ilmielävänä. En ollut osannut odottaa, että suunnitelmiin kuului hänen kuljettamisensa saareen pitkien auto- ja venematkojen takaa.
En tahtoisi tuottaa taidetta, jota katsotaan yhtä vahvojen ennakko-oletusten vallitessa, kuin mitä minulla oli jatulintarhaa kiertäessäni. Mielestäni teosten katsominen "taiteena" vähentää olennaisesti niiden näkemisen ja tulkitsemisen mahdollisuuksien kirjoa. Se on kuin oma olettamukseni polttarileikistä: että tämä leikkiminenhän on ihan kivaa, mutta lopultakin vain leikkiä. Minä en halua taiteen olevan toisarvoista leikkiä, vaan vahva kokemus, joka auttaa meitä hahmottamaan mm. ennakkoasenteitamme. Haluaisin olla mukana tuottamassa ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa samanlaisia kokemuksia kuin mitä itselläni oli jatulintarhan keskipisteessä: joissa ennalta "varmaksi" oletettu osoittautuukin joksikin aivan muuksi.
Nykyisin taideinstituutioissa voi esittää millaisia asioita tahansa taiteena, eikä niiden taidestatusta jaksa kukaan kyseenalaistaa. Tämä on hyvä asia, väittely taiteen rajoista onkin mielestäni todella tylsää. Ongelmana on vain se, että instituutioiden sisällä ei ole helppo yllättää katsojaa muuten kuin taiteen sisäisillä elementeillä, aiheella, tekniikalla, muodolla. Minua taas nämä taiteen sisäiset ominaisuudet eivät jaksa tyydyttää alussa kuvailemani tarpeen vuoksi - halun tuoda teokset todellisuuden osiksi. Tämän vuoksi tulen tekemään tärkeimmät teokseni poissa taidekontekstista, kaupungilla, verkossa, työpaikoilla, kodeissa.
Ne tulevat olemaan salaisia arjen interventioita, jotka tuovat fantasian eläväksi.
Haluan siis tuottaa häiriöitä elämän kudokseen. Haluan ilahduttaa ihmisiä, rohkaista heitä keskusteluihin, ympäristön avoimeen tarkkailuun ja tutkimukselliseen elämänasenteeseen. Salaisten töideni tarkoitus on olla yllättäviä, uteliaisuutta herättäviä ja hauskoja, mikä aiheuttaa omat haasteensa pelon yhteiskunnassamme. Haluan tuoda arkeen sadun hehkua ja positiivista epävarmuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti