Taide leikkimisenä vs. elinkeinona

Lueskelin taas Karpowin Un-artistia, jossa hän puhuu (epä)taiteesta leikkimisenä - nautintona sinänsä, joka ei tähtää ulkoiseen päämäärään. Juuri tuollaista haluaisin itsekin taiteeni olevan, mutta tunnen nyt taas taiteen meritoitumissysteemien ja rahoituskysymysten painon raskaana.

Näytin opiskelijoille videon ITE-taiteilijapapasta, joka vaikutti tekevän teoksiaan pääasiassa ilmaisun halusta, niin kuin kuka tahansa harrastaja. Ammattilaisena toimiessani tunnen surua leikin muuttumisesta peliksi: apurahapeliksi, huomiosta kilpailemiseksi, selviytymistaisteluksi.

Luokituksia horjuttava hetki

Raviradalla hevoset kiinnitetään valjastuskatoksiin, pitkässä rivissä oleviin koppeihin varusteiden pukemista ja riisumista varten. Kerran, noin 20 vuotta sitten kävelin uteliaana heppatyttönä ystäväni kanssa katoksen sivuitse, ja huomasin harvinaisen kauniin liinakon suomenhevosen. Kehuin hevosen kauneutta ystävälleni. Kun käännyimme katoksen päässä ja kävelimme takaisin päin, huomasin, että juuri siltä erityisen kauniilta hevoselta puuttui oikeanpuoleinen silmä, tilalla oli vain tyhjä kuoppa päässä. Kaunis muuttui rumaksi ja ihanteellinen kammottavaksi yhdessä hetkessä.

Tarkennusta taas

Bussimatkalla Poriin onnistuin muotoilemaan tutkimusaiheeni aiempaa selkeämmäksi.

MIKÄ? Ohikiitavä epävarmuuden hetki, joka syntyy, kun jokin asia pakenee ennalta rakentamiamme luokituksia.

MIKSI? Uskon hämmennyksen olevan hedelmällinen lähtökohta uuden havaitsemiselle, sillä se avaa meille välähdyksen muista mahdollisista maailmoista. Muistutus "todellisuuden" häilyvyydestä ja toisaalta outoudesta. Miksi juuri tämä "todellisuus"on totta eikä jokin niistä muista mahdollisuuksista?

NÄKÖKULMA? Kenen tahansa epävarmuuden hetken kokijan. Oudot kokemukset halutaan usein jakaa ja niille nauretaan jälkikäteen yhdessä. Naurun parantava vaikutus. Kokija voi liikkua aistit avoina, mutta ei voi päättää kohdaamisesta etukäteen > hallitsemattomuus.

TAUSTALLA mm. Kaprowin termi nonart


KÄYTÄNNÖSSÄ
1) kerään epävarmuuden hetken kokemuksia ihmisiltä erilaisin keinoin
2) taustoitan ja luokittelen epävarmuuden hetkiä
3) teen omia teoksia esim. luokittelun pohjalta. Teokset eivät saa erottua järjestämättömästä epätaiteesta.

Akateemista kirjoittamista...tai sitten ei

Piipahdin Porissa Academic writing -kurssin aloituksessa. Kurssilla pitäisi kirjoittaa täysimittainen referee-julkaisutasoinen artikkeli. Toimiva tehtävä, mutta en kyllä käsitä, miten tässä hektisessä helvetissäni siihen kykenen, kun koko tutkimuskin on vielä ihan levällään. Ehkä täytyy suosiolla skipata kurssi tältä erää...

On tämä toisaalta niin hullua: lapset, opetustyö, veistosprojektit, koiraharrastus ja vielä tämä jatko-opiskelu. Kaikkea on muka pakko tehdä juuri tässä hetkessä...onneksi tiedossa on vuoden breikki ja keskittyminen vain opintoihin.

Ennalta-arvaamattomuuden hetki

Ruokalassa on tarjolla salaattia, jossa on mustia pyöreitä mötiköitä. Oletan mötikän mustaksi oliiviksi sen tarkemmin sitä tutkimatta. Puraistessani oliivia se maistuukin aivan väärältä - se olikin tumma viinirypäle.
- 23.2.2011 Harjattulan ruokala

Piiloleikki valmistuu

Huhti-toukokuussa julkistettava, lapsiryhmän kanssa yhteistyössä tekemäni Piiloleikki vie ajan ja ajatukset.

Epävarmuuden hetki (muisto)

Muisto vuosien takaa:
Talven ensi lumi satoi kyseisenä päivänä.
Minulla oli yliaktiivinen koiranpentu.
Palasin koulusta kotiin ja IHMETTELIN miten sitä lunta voi olla sisälläkin.
Koira se vain oli repinyt peittoni ja tyynyni.

Ei enää lainkaan taidetta?

Lueskelin taas Kaprowin tekstiä Education of the Un-artist, ja sieltähän löytyi osuvat luokitukset eilen löytämilleni (epä)teoksille. Interaktiivinen eläinlääkäriperformanssi ja kaivurimatka olivat tietenkin non-arttia (vaikka eivät enää, kun näin kerran sanon tässä taiteen alaan kuuluvassa tekstissä), Ronaldin teloitus anti-arttia. Vaikka looginen päätepiste taiteen lähentämisessä elämään onkin tietysti taiteen tekemisen lopettaminen, en silti voi mitään sille, että taiteilijaegoani hieman kirpaisee Kaprowin kehoitus un-artistiksi ryhtymisestä. Mutta eipä hän itsekään siinä ole onnistunut, taidemaailman kauttahan hänet juuri tunnetaan. Aikamoista pelleilyä toisaalta tämäkin, pyrkiä toimimaan "aidosti aidossa maailmassa" ja projektin loputtua lisätä hommat porfolioonsa ja palata esittelemään niitä kiitoksen ja rahoituksen toivossa taidemaailmaan.

Lisää taidetta

Taas tuli luettua Hesaria ja mitäpä sieltä sivuilta pomppi silmille muuta kuin taideprojektia toisensa perään. Pohjalaiset sikafarmarit nousivat takajaloilleen, kun eläinlääkärin fleecessä luki "Animal Health". Eläinlääkäri löysi sikalasta joitakin puutteita ja kiukkuinen farmari tulkitsi hänen työskentelevän Animalian pussiin. Hetken päästä toimittajat jo soittelivat eläinlääkäriraukalle, farmarit kielsivät häneltä pääsyn tiloilleen ja häneen kohdistettiin väkivaltaa. Maa- ja metsätalousministeriössä järjestettiin keskustelutilaisuus asian korjaamiseksi 16.2. "Keskiviikkona minusta tuntui siltä, että näen vain pahaa unta, kun iso joukko ihmisiä kokoontuu jonnekin ministeriöön ja keskustellaan jostain fleecetakistani" (Eläinlääkäri Ina Toppari, HS 19.2.2011.)

Merkeillä ja merkityksillä on siis kovasti merkitystä taidemaailman ulkopuolellakin. Tarkoittaako tämä, että tarkastuseläinlääkäri, joka huomaa puutteita, on poikkeuksetta vastustajan leivissä...huh huh, mutta hieno absurdi dadahko teos kuitenkin, josta kiitos kuuluu nimeltä mainitsemattomalle kurikkalaiselle isännälle.

Viihde -sivuilla taas esiteltiin YouTube -kuuluisuuksia, joista kaikki olivat hölmöjä mieshahmoja. Mutta mikä erottaa pienoiskaivurilla Suomen päästä päähän ajavan (ja kohtuuttomasti julkisuutta saavan) miehen, joka sanoo motiivikseen "halusin saada säpinää sosiaaliseen mediaan" (HS 19.2.2011) artsuilijan vastaavista tempauksista? No se taidemaailma kai vaan sitten - FLA:n Ronald-työtä esiteltiin kulttuurisivuilla, sikajuttua kotimaansivuilla ja kaivurimies on tietenkin viihdettä. Simple as fuck. Vai onko sittenkään?

Viestin välittäminen huomiotaloudessa?

Taas vierähti ilta apurahahakemuksia tehden. Toivottavasti jostain tulisi rahaa kesällä esitettävään teokseen, joka tulee olemaan ensimmäinen tähän projektiin liittyvä työ. Salainen tietenkin. Luin koko päivän opiskelijoiden kirjoituksia omista taidekäsityksistään ja taiteen merkityksestä heidän elämässään. Ihania tekstejä, pohdittuja mielipiteitä. Hesarissa alle puolet kulttuuriraadista olivat sitä mieltä, että FLA:n Ronald -kaappaus oli osuvaa yhteiskuntakritiikkiä - loput syyttivät huomion hausta, fundamentalismista jne. Toisaalta viereisessä uutisessa kerrottiin, että pietarilaisen Voina-ryhmän nostettavaan Liteinyn siltaan piirtämä jättikyrpä on palkintoehdokkaana valtiollisessa taidekilpailussa (yllättävä mutta hauska juttu) vaikka osa ryhmästä istuu parhaillaan tutkintavankeudessa teostensa vuoksi.

Kaksi projektia, jotka molemmat rikkovat (hieman) lakia mutta saavat vastapainoksi runsaasti huomiota asialleen. Juuri tällaisesta taiteestahan pidän, mutta toisaalta minusta on surullista, jos taide(teos) ylittää muun maailman uutiskynnyksen vain rajoja rikkoessaan. Ymmärrän kyllä, että mielettömän mediahälyn keskellä on pakko räväyttää saadakseen oman äänensä kuuluviin. Panoksia kuitenkin täytyy jatkuvasti nostaa huomiota saadakseen.

Päivän teksti

Allan Kaprow: The Education of the Un-Artist 1-3

Tarkennusta tutkimusasetelmaan

Muun muassa metodikurssin ansiosta olen pyöritellyt lähiaikoina kovasti päässäni kysymystä siitä, miten käytännössä aion tutkia aihettani, joka sekin on ehkä rajautunut hieman uudelleen.

Olen kiinnostunut pienistä epävarmuuden hetkistä, joita silloin tällöin kohtaamme rutinoituneen arkemme pyörteissä. Käytän esimerkkinä tapausta, joka on jäänyt itselleni kirkkaana muistiin, vaikka siitä onkin aikaa jo 15 vuotta. Asuin kolmikerroksisen pienkerrostalon ylimmässä kerroksessa. Kerran juoksin kovalla kiireellä kotiin (kiireen syytä en enää muista). Tuntemattomasta syystä nousinkin vain toiseen kerrokseen saakka ja yritin epätoivoisesti avata ovea, joka sijaitsi kerrosta omaamme alempana. Tarkistin, että avain oli oikea ja IHMETTELIN pienen hetken ajan, missä on vika, kunnes tietenkin pian huomasin väärän nimen ovessa.

Nämä pienet hämmennyksen hetket nostavat esiin ajatuksen mahdollisten maailmoiden (tai vaihtoehtoisten todellisuuksien, as you like it) määrästä. Rutiinit ja lokeroiva havainnointi säästävät energiaamme tärkeämpiin asioihin, mikä on hieno juttu, mutta toisaalta minusta on tärkeää myös muistaa "todellisuutemme" rakennettu luonne: sehän voisi olla myös aivan toisen näköinen.

Ohjaajani Denise Ziegler tutki väitöksessään tarkemmin määrittelemättömiä eleitä, joita voivat olla mm. luonnonilmiöt ja sattumanvaraiset kokoontumiset kaupunkitilassa, vaistomainen toiminta, illuusion hajoamisen hetket (Ziegler: Poeettisen piirteistä 2010). Kiinnostuksenkohteeni, epävarmuuden hetki, voi siis myös olla tarkemmin määrittelemätön ele. Denise tutki sitä, miten epämääräisistä ilmiöistä voi työstää teoksia pysyen uskollisena niiden luonteelle. Itseäni taas kiinnostaa tehdä teoksia, joiden voisi olettaa "keinotekoisesti" tuottavan lisää mahdollisuuksia epävarmuuden hetkien kokemiseen - sillä mielestäni niitä on yleisesti ottaen aivan liian vähän.

Konkreettisesti siis

- kerään tietoa ihmisten epävarmuuden kokemuksista (tarkoitukseen suunnitellun teoksen välityksellä)

- teen teoksia, joiden tarkoituksena on keinoteokoisesti aiheuttaa epävarmuutta. Vastaanoton tutkimuksen mahdollisuudesta en ole vielä varma.

- tutustun ajatteluun mahdollisista maailmoista, Fluxuksesta jne.

Hyvästi taide!?

Once, the artists taks was to make good art; now it is to avoid making art of any kind. Allan Kaprow: Manifesto 1966 (kirjassa Essays on The Blurring of Art and Life).

Food Liberation Front -ryhmän tekemä Ronald McDonald -veistoksen kidnappaus paljastui Jani Leinosen projektiksi. Leinosen mukaan: "kun ihmiset tajuvat, että joku asia on taidetta, sisällöt neutraloituvat. Olen ajatellut ryhtyä välttelemään taiteesta puhumista, koska asiat tuntuvat siten paljon todellisemmilta. Ihmisillä on taiteesta niin omituisia mielikuvia."(HS 13.2.11) Olen täysin samaa mieltä ja tykkään kovasti Ronald -teoksesta.

Niin, taide kaikesta huolimatta ON hiekkalaatikko yhteiskunnan (taka)pihalla, pilleri, jonka voi halutessaan ottaa tai jättää. Punk-bändit kohkaavat maailman pelastamisesta toisille jo valmiiksi samalla tavoin ajatteleville. Taide haluaa (ymmärrettävästi) olla autonominen kenttä, vapaa ulkopuolisesta ohjailusta, mutta samalla olennainen osa yhteiskuntaa.

Situationistit lopettivat taiteen teon elämisen taiteen hyväksi (Pyhtilä 2005, 9). Taustalla oli sama ajatus kuin Leinosella: sisällöltään vallankumouksellinen taideteos on liian helppo hyväksyä, sillä sehän on vain taidetta! McDonalds -keissiin verrattavissa oleva häväistys tapahtui, kun lettristit tunkeutuivat Notre Damen pääsiäismessuun vuonna 1950, jossa munkin kaapuun pukeutunut Michel Mourre pääsi livahtamaan keskialttarille julistamaan Jumalan kuolemaa (Pyhtilä 2005, 21.)

Taidemaailmassa (lähes) mikä tahansa on mahdollista. Kehityskulku objekteista interventioihin on mahdollistanut sen, että nykytaiteilija voi (ainakin osittain) kieltäytyä tekemästä taidetta ja ansaita silti paikkansa taiteen kentässä. Jos taiteilijalla on taustallaan pari taiteen korkeakoulututkintoa ja kiikarissa tohtorin hattu (viittaan nyt siis itseeni), voiko hän edes väittää, etteivät hänen taideteoksiin niin kovasti viittaavat puuhailunsa olisi taidetta? Rahoitusta kuitenkin pitäisi jostain saada, ja mistäpä muualta kuin taidekentältä, siellä ei-taiteen ymmärrys kuitenkin on huomattavasti korkeammalla kuin vaikkapa sosiaalitoimessa.

Olen iloinen, että ajauduin aikoinani juuri (kuva)taiteen pariin juuri siksi, että siinä on vapaa kenttä temmeltää. Olen leikitellyt ahkerasti ei-taiteen ajatuksella, mutta myönnettävä se on: hienoja projekteja voidaan tehdä hetkellisesti piilottaen taiteen status, mutta apurahojen hakuaika porsaan kotiin ajaa.

---
Pyhtilä, Marko 2005. kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like